Vuosi vaihtu taas ja mä tiiän kuinka huono bloggaaja oon ollu, mutta päätin silti vähän kattoo takas tätä vuotta ja miettii kaikkee mitä on tapahtunu. Tää vuosi on ollu paras. Mä rakastuin lujasti jo alkuvuodesta, tosin sit se ei menny niinku pitäny. Mä oon nähny upeita bändejä livenä. Your Demise, Bring Me the Horizon, Pierce the veil... Mä oon saanu uusia kavereita. Paljon. Mä oon nauranu. Mulla oli ihanin kesä ikinä. Mä oon ollu onnellinen. Mutta toisaalta tää vuosi on ollu vaikein. Mulla on ollu vaikeeta. Oon tehny tyhmiä asioita ja satuttani niin itteeni ku ihmisiä mun lähelläki. Oon ollu niin maassa, että on tuntunu ettei tää elämä enää oo sen arvosta. Siitä mä nyt silleen sainkin idean kirjottaa.
Kaikilla on joskus vaikeeta. Kaikilla. Kaikista tuntuu joskus ettei enää vaan pysty tähän, että nyt riitti ja on valmis heittään hanskat tiskiin. Mutta antakaa mä kerron teille. Just ne kaikista vaikeimmat ajat on niitä, jotka tekee meistä keitä me ollaan. Ne on niitä aikoja, millon me tajutaan itestämme enemmän ja opitaan itestämme. Ja koska ei niiltä voi välttyä, ne voi ihan hyvin kääntää niin hyväks ku vaan mahdollista. Älkää pitäkö huolianne itellänne. Älkää ikinä antako niitten kerääntyä teidän niskaan. Älkää ajatelko, että olisitte yksin. Te ette koskaan oo. Mä oon tässä. Sulla on se yks kaveri siinä vieressä. Isoveli, isosisko, vanhemmat, ehkä joku muu sukulainen. Kukaan ei ikinä oo yksin. Jos te vaan annatte ongelmien ja surujen kasaantua teidän niskaan, ne kasvaa moninkertasiksi. Puhukaa. Puhukaa kelle vaan. Kaverille, sukulaiselle, jollekin luotettavalle aikuselle. Ei se oo heikkoutta. Mä ruukasin rehellisesti ajatella niin. En viittiny kertoo omasta surusta kellekään, koska mä ajattelin että se tekis musta heikon. Sillon ne ongelmat kasaantuu siihen pisteeseen asti ettet sä enää jaksa.
Tää elämä ei oo niin vakavaa. Unohtakaa hetkeks kaikki paha tässä maailmassa ja menkää ulos pitään hauskaa. Purkakaa paha olo fiksusti. Kirjottakaa, laulakaa, soittakaa, puhukaa siitä, tehkää tumblr ja purkakaa kaikki sinne. Laskekaa se sytkäri tai partaterä alas, koska ne ei auta mihinkään. Sä siirrät sun henkisen kivun muutamien minuuttien ajaks fyysiseks, mutta ne arvet mitä sun iholle jää kestää päiviä. Ei se oo sen arvosta. Auttakaa toisianne. Jos sulla on ystävä, jolla on vaikeeta niin oo siinä sitä varten. Yks halaus voi rehellisesti pelastaa toisen ihmisen hengen kunhan se on oikeella hetkellä. Älkää jättäkö toista yksin niiden ongelmiensa kanssa. Kun sä jaksat auttaa muita, se korvaantuu sulle sillon ku sulla itellä on vaikeeta.
Olipa se sit mitä tahansa mikä on huonosti - sua kiusataan koulussa, sun vanhemmat riitelee tai on eroamassa, sä erosit sun rakkaasta, sun kaverit valehtelee sulle tai jättää sut yksin, syömishäiriö - niin älä vähättele sitä. Jos sulla on sen takia paha olla, se on sillon vakavaa. Älä sorru ajattelemaan, että ei sun tuskalla oo väliä. Sillä on väliä sulle. Sillä on väliä sun rakkaille. Ei kukaan halua katsoa kun sua sattuu. Uskokaa mua. Se syö niitä ihmisiä ketkä rakastaa sua melkein yhtä paljon kun mitä se syö sua. Ihan sama onko jollakin toisella joku huonommin kun sulla, älä ikinä ignooraa sun omaa kipua. Jos sä vaan työnnät sen syrjään, niin sitten kun sä taas otat sen sieltä syrjästä se onkin kasvanu moninkertaseks. Mä puhun kokemuksesta.
Ja mikä tärkeintä, luvatkaa mulle, että ihan sama kuinka paljon just nyt sattuu, te ette ikinä ajattele itsemurhaa vaihtoehtona. Koska se ei ole. Ei väliä kuinka pahalta susta tuntuu juuri nyt, tai kuinka pahasti sä et enää jaksa, oman hengen riistäminen ei ikinä oo vaihtoehto. Itsemurha on huono nimi. Se on oikeastaan kivun siirtämistä. Sä et lopeta omaa tuskaas vaan sä siirrät sen ihmisille ketkä rakastaa sua ja välittää susta. Se ei lopeta asioitten pahenemista vaan se vaan poistaa niiden mahdollisuuden ikinä kääntyä takas paremmaks. Ja vaikka nyt oiskin vaikeeta, niin ei tää oo tässä. Ei se meinaa sitä, että sulla on vaikeeta sun koko loppu elämän ajan. Vaikka kuinka tuntuis siltä, ettei asiat voi ikinä parantua, ne kääntyy paremmaks jos sä vaan jaksat vielä taistella. Tämä elämä on liian arvokas kaikkine vaiheineen ja tunteineen. Kun sä nyt jaksat pysyä vahvana, mieti miltä susta tuntuu vuosien päästä katsoo takas tähän päivään ja olla ylpee siitä, että sä selvisit. Koska mehän selvitään. Ei elämä oo helppoa. Ei se oo helppoa kellekään, ja jos siihen vielä lisätään päälle jotakin lisäpainoa, se voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Se onkin aika ajoin taistelua. Ja yleensä taistelut jättää jälkeensä taisteluarvet, mutta sä voit sitten myöhemmin kattoo niitä ja olla ylpee itestäs.
Kun mulla on paha olla ja ahdistaa, mä kuuntelen musiikkia. Mä selailen Austin Carlilen twitteriä koska Austin on mulle suurin esikuva. Mä kirjotan laulunsanoja, tarinoita, runoja. Mä urheilen, lähen juoksemaan. Laitan vaan musiikit pauhaan kuulokkeisiin ja lähen pitkälle kävelylle. Joskus mä vaan saatan itkeä. Itkeminen on tervettä. Ei sitä kannata hävetä. Välillä on ihan okei hajota hetkeks. Itkeä hysteerisesti ja halata tyynyä, purkaa sitä oloa niin. Kunhan te ette pura sitä itteenne. Etsikää jotain, mikä saa teidät iloseks. Se saattaa olla musiikki, niin ku mulla, tai urheilu, tai vaikka näytteleminen, ihan mitä vaan. Jokainen teistä tulee vielä joku päivä olemaan onnellinen. Tänään mä havahduin ja hoksasin etten mä oo yksin. Ei kaikki oo niin huonosti, kun mä ajattelin. Ja mä itkin hetken ilosta. Opetelkaa iloitseen pienistä asioista. Mä esimerkiksi eilen olin niin onnellinen, kun mä sain värikkään tähtisadetikun. Mä olin onnellinen, kun veljen kihlattu halas mua ilman mitään sen kummempia. Älkää aina keskittykö vain huonoihin asioihin. Kun te alatte löytää niitä hyviä asioita tässä elämässä, kaikki kääntyy helpommaks. Uskokaa mua, te pystytte siihen.
Ja jos te kuitenkin harkitsette kivun siirtämistä: 116 111
